Extempore-reissu Tampereelle + Patvinsuolla vaeltamassa

Minulle sattui sopivasti vapaa viikonloppu noiden Rammsteinin Ratinan-keikkojen aikaan ja arvoin pitkään lipun hankkimisen kanssa, koska ne eivät olleet mitenkään edullisia. No, lopulta totesin sitten, että tämä voi olla ainoa mahdollisuus nähdä kyseinen yhtye livenä ja sitten vasta harmittaisikin, joten päätin hommata itselleni lipun. Ja kuinka ollakaan, niitä ei enää ollut. Sadattelin siinä jonkin aikaa, että enpä olisi miettinyt niin pitkään, mutta minkäs sille voi. Olin kuitenkin suunnitellut samana viikonloppuna lähteväni Patvinsuon kansallispuistoon vaeltamaan, joten tekemistä kuitenkin olisi.

 Sitten... Torstai-iltana lippuja vapautui lisää myyntiin ja ajattelin, etten toista kertaa tee samaa virhettä, joten lunastin itselleni välittömästi lipun perjantain keikalle ja Onnibus-matkat Kuopio-Tampere välille.

Show oli aivan huikea ja olen onnellinen, että pääsin sen näkemään. Ainoa asia, mikä vähän harmitti oli se, että olisin mieluummin ollut permannolla. Mutta sattuneesta syystä sinne ei ollut mahdollista päästä ja sinänsä oli ihan jännää katsoa keikkaa tuolta ylhäältä katsomosta.

Ja joo, bändi toivoi, ettei keikkaa kuvattaisi, mutta rajoitin itse sen muutaman valokuvan nappaamiseen omalta paikaltani. Kuten alempana näkyy aika monella tuolla permannollakin on kännykät käsissä.

 Keikan jälkeen kävin tutustumiskävelyllä kaupunkiin, koska en aiemmin ollut käynyt Tampereella ja keikka loppui yhdentoista aikaan illalla ja paluukyyti lähti kello 7:45 seuraavana aamuna, eli aikaa oli. Loppuyö tulikin sitten tutustuttua Tampereen rautatieasemaan, enkä ollut ainoa, joka oli valinnut tälläisen ratkaisun. Tuskinpa olisi edes saanut noin lyhyellä varoitusajalla hotellihuonetta, ainakaan sellaista, johon olisi ollut varaa, joten eipä siinä paljoa vaihtoehtoja ollut.

Lauantai meni palautuessa sekä rinkkaa pakkaillessa ja sunnuntaina lähdin Patvinsuon kansallispuistoon. Tarkoituksena oli alunperin patikoida vain Patvinkierto, josta matkaa olisi tullut Suomun luontotuvalta lähtiessä noin 31km. Luontotuvalle ajomatkaa oli meiltä kotoa suurinpiirtein kolme tuntia ja pääsin lähtemään polulle puoli kolmen maissa päivällä.

  Lähdin kiertämään reittiä vastapäivään, jolloin ensimmäiset viitisen kilometriä olivat käytännössä metsää. Mutta sitten tulin ensimmäiselle isolle suoalueelle, eikä voi muuta sanoa kuin vau. Jotenkin itsellä ensimmäinen mielleyhtymä suosta on, joku rämeikkö ja siksi olin ihan järkyttynyt kuinka hienolta näyttää, kun suo jatkuu silmänkantamattomiin. Nämä kuvat eivät valitettavasti tee sille oikeutta.

Ensimmäisen päivän matkalle sattui myös Nälmänjoen ylitys. Tuo lautta vedettiin ensin omalle puolelle narulla ja sitten sillä piti vetää itsensä toiselle puolelle.

Yöpymispaikaksi valikoitui Majaniemien telttailualue Koitere-järven rannalla. Tuolla tapasin myös ensimmäiset ihmiset koko päivänä sitten lähdön luontotuvalta. Heti lähdettyäni vastaan tuli eräs pariskunta, kun olin kävellyt ehkä pari sataa metriä ja sen jälkeen en ollut nähnyt ketään ennen tätä kaksikkoa, joka oli valinnut saman leiripaikan. He kertoivat myös nähneensä karhun pentuineen ensimmäisen puolen tunnin aikana reitillä, joten riippumatossa nukkuminen vähän kuumotti, mutta hyvin siinä onneksi nukutti, kunhan sai unenpäästä kiinni.

Aamulla lähdin kahdeksan maissa jatkamaan matkaa. Tällä kertaa suota näkyi paljon enemmän kuin ensimmäisenä päivänä. Kävin myös Teretin lintutornissa ottamassa kuvia, sieltä oli aivan upeat maisemat.

Tässä kohtaa olisin voinut palata luontotuvalle, mutta silloin päivämatkaksi olisi tullut vain noin 11km, joten päätin yhdistää tuohon vielä Suomunkierron, josta tuli lisäkilometrejä yhdeksän. Tuossa vaiheessa se tuntui vielä hyvältä idealta, vaikka edellisenä iltana olinkin ollut sitä mieltä, että pelkkä Patvinkierto olisi riittänyt. Tuo polku kulki alkuun Suomujärven upeita hiekkarantoja pitkin, fiilis oli hyvä, eikä paikkoihin juurikaan koskenut. Tilanne muuttui oikeastaan ensimmäisen etapin aikana, eli Virtaniemen taukopaikalle 5 kilometriä tarvottuani. Jalkoihin alkoi koskea siinä vaiheessa aika paljon, mutta koska loppureitti oli aavistuksen lyhyempi kuin paluu samaa reittiä takaisin ja lyhyen tauon jälkeen tuntui paremmalta, niin jatkoin matkaa.

Reitti vuorotteli metsässä ja rannoilla sekä välillä oli tällaisia kivoja pikku siltoja. Polut (myös Patvinkierto) olivat todella hyvin merkittyjä ja helppokulkuisia pääosin tasaisessa maastossa. Tästä huolimatta viimeiset pari kilometriä olivat erittäin tuskaiset, koska varsinkin jalkoihin, mutta myös selkään ja hartoihin sattui ihan kunnolla. Olin tehnyt sillä tavalla vähän tyhmästi, että laitoin jalkaan uudet kengät. Ensimmäisenä päivänä ne olivat tehneet ihan kivat hiertymät kantapäihin, mutta toisena laitoin villasukat jalkaan, jolloin sitä ongelmaa ei oikeastaan ollut, mutta loppumatkasta jalkapohjiin ja nilkkoihin alkoi koskea. Ja oikastaan myös sääriin, polviin, reisiin, lonkkiin... tajuatte pointin. Siinä vaiheessa totesin, että ehkä näin ensimmäisellä kertaa olisi riittänyt pelkästään se yksikin reitti, mutta näinpähän hienoja maisemia.

Tulin lopulta maaliin noin klo 13:40 maanantaina. Sen jälkeen täytyi lähteä ajelemaan takaisin kotiin päin. Pysähdyin Joensuussa tauolle ja siinä, kun oli hetken jo ehtinyt istua autossa ja lihakset jumia entisestään, niin olin varmaan hieno näky yrittäessäni kävellä.

  Vaikka loppu olikin aikamoista taistelua, oli reissu kuitenkin pääosin mukava kokemus ja aloin heti miettiä seuraavaa, että tämä ei jää tähän. Suosittelen myös ehdottomasti Patvinsuon kansallispuistoa. Reittivaihtoehtoja riittää, maisemat eivät jätä kylmäksi ja eksyminen on varmasti haastavampaa kuin reitillä pysyminen, joten ei tarvitse välttämättä osata suunnistaakaan. Mikäli haluaa olla omassa rauhassa, oman kokemukseni mukaan Patvinkierto on siihen oiva vaihtoehto. Suomunkierrolla oli jonkin verran muitakin, tapasin ehkä kymmenkunta henkeä silloin maanantaina ja se on yksinään ehkä soveltuvampi päiväretkelle. Joka tapauksessa vahva suositus molemmille reitelle.

Valintatilaisuus ja PAM

Osallistuin naisten vapaaehtoisen asepalveluksen valintatilaisuuteen viime keväänä. Aluetoimisto lähetti kutsun tilaisuuteen pian hakuajan päättymisen jälkeen.

Tilaisuuden aluksi kaikki saivat täytettäväksi lomakkeen, jossa kysyttiin kaikki peruskysymykset: miksi, minne, haluatko johtajakoulutukseen jne. Samalla meille esiteltiin puolustusvoimia yleisesti, naisten asepalvelusta ja kerrottiin lyhyesti eri joukko-osastoista ja niiden naiskiintiöistä tulevissa saapumiserissä. Eli käytännössä, kuinka monta henkilöä oma aluetoimisto pystyy laittamaan tiettyyn joukko-osaston per saapumiserä. Itselle tuli ainakin yllätyksenä, miten pieniä nämä luvut olivat.

Tämän jälkeen pari naisvarusmiestä saivat puheenvuoron ja kertoivat joitakin omia kokemuksiaan intistä. Sitten porukkaa alettiin haastatella yksitellen ja odotellessa pystyi kokeilemaan joitakin varusteita päälleen tai kyselemään lisää paikallaolleilta naisvarusmiehiltä.

Itse haastattelu oli ainakin omalla kohdallani aika pikainen. Pari aluetoimiston herraa kyseli jälleen, mihin haluat palvelukseen ja milloin ja siinäpä se oikeastaan olikin. Varmaankin sillä oli vaikutusta, että mitä oli tullut vastanneeksi siihen kyselylomakkeeseen.

Kukaan ei saanut päätöstä/palvelukseenastumismääräystä heti paikan päällä, vaan se tuli myöhemmin postissa. Saapumisilmoitus kolahti postilaatikkoon muistaakseni reilun viikon päästä, jonka jälkeen itse kirje täytyi käydä henkilökohtaisesti noutamassa postin toimipisteestä. Minun kirjeestäni paljastui määräys Kainuun prikaatiin saapumiserässä 2/2020. En omaksikaan yllätyksekseni ollut lainkaan pettynyt, etten päässyt ykköstoiveeseeni rajajääkärikomppaniaan, mutta toisaalta olin kyllä arvannut sen jo valintatilaisuudessa kuultuani kyseisen paikan kiintiöt ja käytyäni haastattelussa. Olin siis valmistautunut ja Kajaani oli jokatapauksessa toisena vaihtoehtonani sekä positiivisena puolena minut oli laitettu aiempaan saapumiserään kuin olin odottanut. Siispä olin ja olen edelleen ihan tyytyväinen tuohon päätökseen, vaikkakin tarkoituksena on yhä koettaa onneaan erikoisjoukkohaussa. STJ 322!

Milloin elämä on elämisen arvoista? (repost)

Edit Tämä on blogin alunperin ensimmäinen postaus, jonka onnituin vahingossa poistamaan. Kopion sain onneksi talteen, joten pystyn julkaisemaan uudestaan, mutta tämä tulee nyt tietysti hassuun väliin päivämäärän suhteen. 

Meille tuli hevonen helmikuussa 2010, olin silloin vielä aika kokematon ja tarkoituksena oli ratsastella vain maastossa ja muita helppoja juttuja. Vuosien saatossa heräsi kuitenkin halu kehittyä, niinpä aloin käydä säännöllisesti tunneilla vähän kauempana ja sovelsin niitä asioita kotona oman ponin kanssa. Edistystä tuli jonkin verran, kun opin vaatimaan asioita kunnolla.

syyskuu 2012

 Kyseiseltä tallilta kuitenkin loppui tuntien pito, mutta onneksi niitä alettiin pitää lähempänä, ratsastusmatkan päässä. Pääsin siis osallistumaan tunneille omalla hevosella ja asiat alkoivat mennä eteenpäin. Kehitystä tuli molemmille, poni liikkui toisinaan jo oikein mukavasti.
 Yhtenä aamuna sillä oli kuitenkin vaikeuksia nousta ylös ja se aristi vasenta takajalkaa. Huomasimme, että takapolvi oli turvoksissa. Arvelimme jonkun lihaksen revähtäneen ylös noustessa. Ilalla salama oli iskenyt läheiseen muuntajaan, joten uskoimme ponin säikähtäneen sitä ja hypänneen äkillisesti ylös.

syyskuu 2013

 Ongelmaa hoidettiin linimentillä sekä levolla ja pian se alkoikin jo vaikuttaa paremmalta. Ponilla oli pystynyt ratsastamaankin sen kipeytymättä, joten ajattelin sen parantuneen. Yhtenä päivänä päätin lähteä maastoilemaan. Alkuun jalka tuntui olevan jäykkä ravatessa, mutta koska poni halusi itsekin juosta en uskonut sen olevan kipeä, vaan oletin jalan vertyvän liikkeessä. Lenkin jälkeen purkaessani varusteita huomasin polven turvonneen uudelleen ja tamman lepuuttavan jalkaa erityisen paljon.
 Tämän jälkeen tilanne ei tuntunut menevän ohi, joten aloimme epäillä, ettei kyse ollutkaan lihasvammasta. Varasimme ajan klinikalle, jossa ponille tehtiin ontumatutkimus, lisäksi jalka kuvattiin ja ultrattiin. Vaikka olin yrittänyt varautua pahimpaan, en silti ollut missään vaiheessa todella uskonut, etteikö vaiva olisi ohimenevä ja hoidettavissa. En siis itse ollut klinikalla mukana, koska olin koulussa, mutta sain puhelimessa selville, että kyse ei ollutkaan mistään pikkujutusta. Pahinta oli odottaa kotiin pääsyä ja miettiä koko ajan miten paha tilanne mahtoi olla. Koulusta päästyäni menin lukemaan eläinlääkärinlausuntoa. Se oli aikamoinen järkytys. Ensin jalasta oli löytynyt nivelsiteen repeämä ja kuvista vielä kaiken lisäksi nivelrikko. Lausunnossa todettiin, ettei ennustetta urheiluhevoseksi ole, mutta seurahevosena voisi elää, ellei ontuma pahene. Lisäksi siinä mainittiin, ettei kipulääkityksestä tosennäköisesti ole hyötyä.

heinäkuu 2014

Sitten päästäänkin otsikon asiaan. Monet ihmiset ovat sitä mieltä, ettei "sairasta" hevosta kuuluisi pitää hengissä. Toisaalta ymmärrän sen, jos hevosella on jatkuvasti kipuja ja sen elämä vaikeutuu silloin on tietenkin parempi päästää se kärsimyksistään. Tai, jos se ei pärjää pelkällä tarhailulla, eikä sitä voi liikuttaa. Meidän tapauksessamme poni on kuitenkin varmasti aivan yhtä tyytyväinen elämäänsä ratsastettiinpa sillä tai ei. Voi olla, että se on jopa iloisempi, kun sen ei tarvitse tehdä töitä vaan se saa syödä. Toiset myös väittävät, että siinä vaiheessa, kun hevonen ontuu, sillä on jo sietämättömät kivut. Uskallan olla tästätkin erimieltä. Varmasti on sellaisiakin yksilöitä, mutta jos hevonen todella olisi niin kipeä, luulisi sen varovan jalkaansa mahdollisimman paljon. Ei suinkaan juoksentelevan laitumella, kuten meidän ponimme.

joulukuu 2014

 Tulimme siis toisen omistajan kanssa siihen päätökseen, että poni saa elellä ihan rauhassa toisen eläkeläisen seuralaisena, niin pitkään kuin pystyy. Jos se selvästi kärsii, eikä pysty kävelemään noinkaan normaalisti kuin nyt, täytyy siitä tietenkin luopua.

lokakuu 2015

 Mutta tuntuisi typerältä lopettaa se nyt, kun se on viimeinkin kunnolla sopeutunut ja siihen on syntynyt jonkinlainen luottamus. Tottakai se harmittaa, ettei ponilla voi enää ratsastaa, kun olimme juuri alkaneet kehittyä. Uskon kuitenkin, että keksimme kaikenlaista muuta tekemistä, joka ei rasita sen jalkoja niin paljon.
 Tämän vuoksi rakensin aidan kentän ympärille ja tänään testasin maastakäsittelyä. Huomenna ajattelin kokeille antaa tammalle jumppapallon. Saa nähdä, miten se siihen suhtautuu.

Asepalvelukseen hakeminen (miten, milloin, miksi)

Kerroin edellisessä postauksessa, että aion hakeutua suorittamaan naisten vapaaehtoista asepalvelusta. Joku voi nyt miettiä, että miksi ihmeessä kukaan haluaisi mennä armeijaan ilman pakkoa. Minun vakiovastaukseni on yleensä ollut vastakysymys: "Miksi ei?" Kuitenkin, koska ymmärtääkseni puolustusvoimatkin kaipaavat jonkinlaisia perusteluja hakemukselle, joten tässä yritykseni selittää asiaa.

En aiemmin oikeastaan ollut sen kummemmin miettinyt asiaa, mutta en ole koskaan kuitenkaan ajatellut, etten missään tapauksessa menisi. Päätöksen hakemisesta tein ehkä neljä tai viisi vuotta sitten, muistaakseni samoihin aikoihin kuin enoni oli armeijassa, joten se lienee saanut minut ylipäätään pohtimaan asiaa.

Syy sen sijaan on enimmäkseen se, että olin tuolloin, ja olen yhä edelleen, melko isänmaallinen henkilö. Nykyään tuossa sanassa on valitettavasti ikävä leima, joten haluan selventää, ettei kyse ole mistään natsilarppauksesta. Olen vain sitä mieltä, että meillä on kaikesta huolimatta hieno maa, jota tarpeen vaatiessa olisin valmis ja haluaisin puolustaa. No, tätä ei toivottavasti tarvitse koskaan toteuttaa, joten on muitakin syitä. Kuten se, että uskon asepalveluksen olevan kokemus, jollaista ei muualta saa ja samalla mahdollisuus omien rajojen testaamiseen/rikkomiseen.

Sitten siihen itse hakuprosessiin. Naisten kohdallahan homma menee niin, että hakupaperit tulee toimittaa 1.3. mennessä omaan aluetoimistoon, josta tulee kutsu valintatilaisuuteen, joka on siinä kevään aikana. Valintatilaisuuden jälkeen saa tiedon, onko kelpuutettu palvelukseen ja mikäli kyllä, niin palveluspaikan ja -ajankohdan. Silloin kun itse aloin ottaa asiasta selvää, virallista tietoa oli hankala löytää, mutta nykyään ihan pv:n sivuiltakin löytää selkeät ohjeet hakuun.

Oma hakuprosessini on tällä hetkellä siinä vaiheessa, että täytyy enää laittaa paperit menenään. Vaadittu lääkärintarkastus ja siitä saatava palveluskelpoisuustodistus on siis hoidettu ja hakupaperit pääosin täytetty.

Ajatuksenani hakea lisäksi erikoisjoukkohaussa kansäinväliseen valmiusjoukkoon, koska minua kiinnostaisi lähteä rauhanturvaajaksi ja tuo on siihen nopein reitti. Lisäksi tuolla pääsee melko varmasti osallistumaan kansainväliseen harjoitukseen, mikä jo sekin kuulostaa omaan korvaan siistiltä. Tuonne on siis "pääsykokeet", jotka sisältävät mm. kuntotestin ja se onkin syy, miksi jätin tuon vielä hautumaan ensi vuoden hakuun. Valmiusjoukkojen haku olisi ollut jo tammikuussa, eikä minulla olisi ollut tuolloin vielä riittävän hyvä kunto.  Syy siihen, miksi haen "tavallisessa haussa" jo nyt, enkä jätä molempia ensi vuoteen on, että mikäli en pääse valmiusjoukkoihin, niin palveluksen aloittaminen ei menisi niin pitkälle tulevaisuuteen.

Yritän jouduttaa asiaa, vaikkei iän puolesta mikään kiire olisikaan, koska minulla on ajatuksena, että en päätä, mihin haen opiskelemaan ennen kuin armeija on käytynä. Ellen nyt sitten yhtäkkiä koe valaistumista siitä, mitä haluan tehdä. Yhtenä vaihtoehtona listallani on ollut nimittäin jo pitkään rajavartijan koulutus ja siihen pääsyyn on edellytyksenä muun muassa suoritettu asepalvelus.

Mikäli jokin asia hausta jäi vielä mietityttämään, niin kysy ihmeessä kommenteissa. Pyrin päivittämään tänne mahdollisimman pian, kunhan prosessi alkaa edetä.